Se romanttisempi reitti

Lähes kaikilla lienee jokin tie tai reitti,  joka on niin tuttu, että sen jokaisen mutkan osaa ulkoa, sellainen tuttu tie, josta laulaa muun muassa Ninni Poijärvi kappaleessaan Tie: ”Niin tuttu tie, perille vie. — Siellä oottaa taas kaikki rakkaimmat ja mä sinne meen, siellä oon, siellä oon –.”

Minulle sellainen tie on ehdottomasti mökkitie,  kirkolta Alavuotolle ja nimenomaan Jokikokon kautta.  Ennen mökille ajettiin aina sitä kautta. Tie on mutkainen ja mäkinen hiekkatie, joka kulkee ensin Jokikokon kylän läpi ja jatkuu siitä mäntykankaiden ja peltomaisemien läpi kohti Alavuoton kylää. Muistan siitä jokaisen mäen ja kaarteen. Ajoin tietä usein myös polkupyörällä ja opin jakamaan vauhdin kussakin mäessä niin, että pääsin polkemalla mäen päälle. Salosaaren mäki on yksi kinkkisimmistä: se on jyrkkä ja siinä on myös tiukka mutka. Joissakin mäissä on pieni hyppyrintapainen ja jos niihin ajoi sopivan lujaa, otti mukavasti mahanpohjasta, ainakin lapsena.

Tiehen liittyy paljon muistoja. Tietyissä kohdissa tulva-aikana vesi meni tien yli ja piti käydä tarkistamassa veden syvyys kävellen ennen kuin uskalsi ajaa autolla. Joskus piti palata takaisin, kun tiedän oli kertakaikkiaan poikki. Toisinaan talvella joihinkin kohtiin tuuli kinosti lunta niin, että piti ottaa kova vauhti ja ajaa vauhdilla läpi. Tietyssä kohdassa nähtiin usein hirvi pellon laidassa ja kerran jäätiin katsomaan, kun se ui joen yli. Ahon kohdalla piti hiljentää, jos Matti oli laittanut varoituskolmion tien reunaan, koska silloin saattoi olla lehmiä tiellä. Lopulta, kun saavutaan Alavuotolle,  ensin on vanhan kaupan paikka, sitten tuttuja taloja, kuten Kangastalo ja Mäkelä, sitten koulu, jossa me asuttiin ja käytiin alaluokat, ja sitten mäen päältä avautuu kylämaisema ja Kiiminkijoki.

Joskus nuorena, kun joku kaverini ajoi tietä, toimin kartanlukijana ja sanoin aina, mihin suuntaan tie seuraavaksi kääntyy. Jotkut mäistä ovat sen verran jyrkkiä, että niiden takaa ei näy kuin taivasta eikä tottumaton osaa ennakoida tien suuntaa. Tie on melko kapea, joten vastaantulevaa liikennettä on syytä vähän väistellä, vaikka ehkä siinä juuri ja juuri mahtuu kaksi autoa rinnakkain kulkemaan. Tottumattomia tienkulkijoita hirvitti, meitä ei, koska tie oli tuttu.

Sitten toinen reitti, eli Vepsän kylän kautta kulkeva tie, päällystettiin asfaltilla ja siitä tuli suositumpi reitti varsinkin kelirikon aikana, vaikka matka piteni sitä kautta muutaman kilometrin. Minusta se on aina ollut tylsempi ja yksitoikkoisempi tie eikä se koskaan tuntunut oikein tutulta tai kotoisalta. En koskaan oppinut sitä tietä ulkoa enkä osannut arvioida matkan jäljellä olevaa määrää. Maisemat toistuvat samankaltaisia ja sekoittuvat keskenään. Puolessa välissä oleva Vepsän kylä on sinänsä ihan kaunis järvimaisemineen, mutta siihen ei liittynyt mitään erityisiä muistoja kuitenkaan.

Isä suosi vanhaa reittiä usein, vaikka käytti kyllä asfalttitietäkin, sillä onhan se vähän miellyttävämpi ajaa etenkin huonolla kelillä. Kerran tuli puheeksi, miksi isä tykkäsi enemmän Alavuoton tiestä. Se, miten hän perusteli mieltymystään yllätti meidät lapset. Olisin voinut kuvitella, että hän olisi sanonut tiestä, että sen varressa on sievemmät maisemat tai että se on vaihtelevampi, mutta isäpä sanoikin, että se on paljon romanttisempi.

Ruohonleikkausakatemiasta

Miten sinä leikkaat nurmikon vai ajatko ruohon, niin kuin meillä aina sanottiin?  Miten olet oppinut sen taidon ja mikä siinä on sinulle oleellista? Meidän perheessä kaikki ovat käyneet isä-Taunon ruohonleikkausakatemian. Sieltä on saatu kunnon opit ja jälki on siistiä, aina. Pahaa tekee, kun katsoo huonosti leikattuja pihoja.

Isän opit muistuivat taas elävästi mieleen, kun pääsin tänään ruohonleikkauksen makuun. Oikeastaan lähdin vain kokeilemaan äidille korjattua päältäajettavaa leikkuria. Mutta ei mahda mitään, että aina pitää koettaa isän oppeja noudattaa, vaikka olisi vain kokeilemassa. Mutta ei olisi kyllä kelvannut jälki, niin huonosti tuli leikattua. Pitäisi ehdottomasti viimeistellä vielä työnnettävällä leikkurilla. Ruoho oli sitä paitsi päässyt kasvamaan niin pitkäksikin, että ei siitä enää saanut siistiä.

Isä siis opetti meille kaikille, miten nurmikko leikataan oikein. Ensinnäkin leikkuria pitää aina työntää eikä sitä saa vetää toiseen suuntaan, koska leikausjäljestä tulee erilainen ja nurmikosta raidallinen. Piha pitää leikata systemaattisesti ja mahdollisimman pitkiä suoria. Ei pidä tehdä mitään epämääräisiä mutkitteluja tai kuvioita eikä missään tapauksessa voi leikata sieltä sun täältä.  Puolet koneesta pitää olla leikatulla alueella, ettei jää tupsuja leikattujen alueiden väliin. Joskus isä seisoi vieressä ja tarkisti. Jos jäi tupsuja, hän sanoi: ”Tuohon jäi.” Pensaiden alta pitää myös leikata: leikkuria työnnetään edestakaisin pensaan juureen niin pitkälle kuin se menee. Lopuksi viimeistellään puiden juuret, kukkapenkkin reunat, portaiden ja muiden rakenteiden reunat saksilla. 

Vanhetessaan isäkään ei enää ollut niin tarkka, mutta kyllä hänellä oli tapana seurata sivusta ruohonleikkausta, kun ei enää itse jaksanut sitä tehdä. Oli avuliaana nostelemassa ja siirtelemässä tavaroita ja näyttämässä, mistä pitää ajaa vielä. Ei päässyt oikaisemaan!

Mutta kyllä meidän pihallamme olikin aina siisti nurmikko. Se ei koskaan rehottanut eikä päässyt liian pitkäksi. Myös mökillä oli aina lyhyt ja siisti ruoho, vaikka se kasvaakin vanhalla pellon pohjalla kylvämättä  silmissä ja lääniä riittää. Yksi vakiolause isällä olikin: ”Pittää käyä mökillä leikkaamassa ruoho!” Vaikka  isän tarkkuus tuntui nuorena joskus tosi rasittavalta, jälkeenpäin ajaeltuna olen tosi kiitollinen isälle opeista. Terveisiä isälle pilvenreunalle ja anteeksipyyntö eilisestä huonosta jäljestä.