Venni ja pupulan viherkatto

Pihalle on tänä keväänä ilmestynyt muutamia uutuuksia. Viime keväänä laitettiin uusikisi kaarisilta ja nyt on sitten jotain muuta.

Portille kunnostettiin kesken jäänyt tuulimylly, joka sai värityksensä talomaaleista. Samoin kunnostin vanhan lyhdyn, jonka löysin kirpputorilta. Alunperinkin se oli keltainen, mutta sävy oli enemmän sitruunankeltainen kuin nyt. Hyvin se silti istuu talomaalinkeltaisenakin.

Seuraavaksi ryhdyttiin rakentamaan kaneille ulkoaitaukseen mökkiä. Sisään pääsee ikkunoista ja lattian kautta mökin alta. Katolle kylvettiin ruohoa, apilaa, krassia ja vesikrassia. Naapureiden pääsiäisruohot pääsivät myös uusiokäyttöön sen jälkeen, kun kanit olivat syöneet ne kertaalleen. Nyt malttamattomana odottelen, miten viherkatto alkaa kasvaa. Parhaimmillaan se on varmaan sitten, kun apilat kukkivat ja jos krassit pääsevät kukkimaan asti. Pidän vielä hallaharsoa itämisen edistämiseksi eikä katolle ole tehty vielä kaneille ramppia, jotta kasvu ehtisi kunnolla käyntiin ennen kuin se syödään.

Päätin nimittää talon Pupulaksi. Koristeeksi seinään askartelin viinipullon korkeista ja rikkoutuneesta muumilautasesta koristeen. Mietin, että ehkä kirjailen vielä Ipan ja Oden nimet sydämen ympärille jossain vaiheessa. Kyllä sitten kelpaa pupujen asustella uudessa mökissä kesäpäivinä. Vähän on jo käyty tutustumassa mökkiin.

Pihan perälle grillimökin ja hyötypuutarhan vartijaksi asettui asumaan Venni. Naapuri siivosi varastoaan ja tarjosi kipsipäätä minulle kysyen, löytäisinkö sille paikan vaikka kasvihuoneen liepeiltä. Minä lupasin etsiä! Nyt pää on paikoillaan vanhaan omenapuuun rakennetun ikkunankehysten ja kukkalautojen kanssa. Ikkunakehyskin on muuten samalta naapurilta saatu, joten kiitos vain! Nyt vain odotellaan kesää, että saan kukkaset vielä kehyksen ympärille kaunistamaan asetelmaa. Ainakin kosmoskukkaa, tuoksuhernettä ja samettikukkaa on siihen tuloillaan jo kasvarissa.

• 

• 

Sitten mietin, että pitäähän rouvalla nimi olla. Minäpä pyysin nimiasiaan apua facebookissa ja sainkin hyviä ehdotuksia. Päädyin sitten Päivin ehdotusta muokkaamalla nimeämään rouvan Venniksi. Päivi kertoi, että Venus on myös puutarhan ja kasvien jumala ja siitä minä väänsin nimen vähän suomalaisempaan ja maalaisempaan muotoon. Vennistä tulee mieleen myös melkein naapurissa asunut Venny Soldan-Brofelt. Puutarhatöissä Venny ei tainnut tosin olla niin innokas kuin naapurien rouvat Aino, Maija ja Saimi.

”Tee, kaarisilta tee”

Alkuperäinen silta ensimmäisenä kesänä

Kun muutimme keltaiseen taloomme, huomasin heti, että pihalla oli pieni valkoinen kaarisilta. Muistin Aale Tynnin runon Kaarisilta. Ajattelin, että nyt minulla on oma kaarisilta ja joku muu on tehnyt sen minulle ja että minä voin astella sille raskain saappain ja multa-anturoin ahdistuksieni ja murheitteni kanssa. Tunsin, että olen ansainnut sen, koska olen työssäni rakentanut kaarisiltoja verellä ja kyynelillä monta kertaa.

Mutta sitten kävi niin, että silta vanheni, lahoi ja ränsistyi. Oli aika taas rakentaa kaarisiltaa. Rakennusprojekti alkoi tietenkin vanhan purkamisella. Päätimme, että emme osta mitään uutta materiaalia siltaa varten, vaan tarvikkeiden tulee löytyä kotoa tai luonnosta. Kotoa löytyikin vanhaa polttopuuksi saatua aidan seivästä, josta teimme varsinaisen siltaosan. Sillan perustukseen käytimme järeää lankkua, joka sekin on saatu käytöstä poistettuna.

• 

• 

Sillan kaiteen pystypuut tehtiin heinäseipäistä. Osa niistä löytyi kotoa, mutta osa piti hakea äidin mökiltä Pohjois-Pohjanmaalta. Niihin minäkin olen ehkä ollut heinää seivästämässä joskus lapsena ja nuorena. Silloin heinät ajettiin latoon hevosella ja myöhemmin sinisellä Valmetilla. Tauolla juotiin kotitekoista sahtia pääläristä, ja täti toi kahvit korissa pellolle. Radiosta kuunneltiin Kevyesti keskellä päivää -konserttia. Nyt seipäillä on uusi elämä kaarisillan kaidepuina.

• 

• 

Ensin kaiteen käsinojasta piti sahata oksat ja sitten kuoria kaarna tai kuori. Sitten hioin oksankohdat sileiksi, niin ettei kukaan loukkaisi kättänsä eikä saisi tikkuja kaiteesta tukea ottaessaan. Puun pinta tuntuu lämpimältä ja sileältä käteen, ystävälliseltä. Sen mutkia ja oksan pahkuroita seuratessaan voi miettiä oman elämänsä käänteitä ja solmukohtia.

En ajatellut käsitellä siltaa sen kummemmin, en ainakaan maalata sitä. Ehkä sivelen jotain puun kyllästeainetta siltaosan päätyihin lahoamista hillitsemään, mutta yritän tehdä senkin jotenkin kohtalaisen huomaamattomasti. Materiaalin rosoisuuteen ei sovi valkoisen maalin hohtavuus.

Viimeistelyksi tarvitaan vielä kiviä sillan alku- ja loppupäähän. Sitten voisi suunnitella, mitä kasveja voisi kasvattaa sillan pieleen ja mitkä aiemmista ovat selviytyneet muutostöistä. Kullero taisi kuolla toissa talvena. Kurjenpolven alkua olin näkevinäni ja viime syksynä laitetut kirjopikarililjat ovat juuri alkamassa kukkia. Kovin ovat vaatimattomat nämä kasvit tällä hetkellä. Jotakin runsautta ehkä kaipaisin vielä lisää.

Keskikesän sen seitsemän sorttia

Keskikesän kukkapöydässä on sen seitsemää sorttia. Luonnonkukkien kukinta on parhaimmillaan ja mehiläisten mökistä kuuluu kova pörinä. Kun istuu hiljaa voi kuulla tasaisen surinan joka puolelta, kun mehiläiset kiirehtivät kukasta kukkaan. Kasvattimehiläisten lisäksi surraavat kimalaiset ja muut pörriäiset, joita täällä maalla riittää.

 

Tein pikakierroksen äidin mökkipihamaalla ja katsoin, mitkä seitsemän kukkaa ensimmäisenä pompahtavat silmille. Kaikkein voimakkaimmin ovat esillä metsäkurjenpolven vaalean ja hieman tummemman lilan väriset kukat, jotka peittävät peltoja laajoilla alueilla koko kylän viljelemättömillä pelloilla. Täällä päin kukkaa sanottiin ennen juhannuskukaksi varmaankin siksi, että sen parhain kukinta sattuu useimmiten juhannuksen aikoihin.

 

Kaksi sen tavallista seuralaista ovat puna-ailakki ja niittyleinikki. Äiti on tarkoituksella jättänyt leikkaamatta nurmikkoa sieltä, missä näitä kukkia on. Niin minäkin teen kotona, kun leikkaan ruohoa, että jätän ajamatta sieltä, missä näen päivänkakkaraa, harakan- tai  vuohen- tai kurjenkelloa tai jotain muuta kivaa luonnonkukkaa. Mistäköhän opittu?

Seuraavaksi valikoin luonnonniityltä kuminan. Joku voi kuulla sitä virheellisesti koiranputkeksi, mutta onhan se täysin erilainen. Kukkaa maistamalla voi aivan hyvin tunnistaa hienon mausteisen aromin. Äiti kertoi, että oli lapsena kerännyt kuminan siemeniä omalle äidilleen, joka oli laittanut siemeniä esimerkiksi leipään.

Saunapolulla kasvaa villiruusu, jota en tietenkään voinut ohittaa. Sen tuoksu on niin hennon ruusuinen, että aina muistan vanhan kansanlaulun, jossa puhutaan tuoksusta mintun ja ruusun, jota tuuli kuljettaa. Minä meinasin kaivaa siitä, alun ja istuttaa omalle pihalle, mutta äiti varoitti, että se olisi niin kova leviämään, ettei ollenkaan suosittele sitä.

Sen sijaan aion ottaa humalan alun, sillä tarvitsisin pergolaani nopeakasvuisen ja peittävän kasvin, joka tyytyisi kuivahkoon kasvupaikkaan. Ajattelin, että vanha maatiaislajike, joka on kasvanut uskollisesti joka kesä mökin kuistille ilman ihmeellisiä hoitotoimenpiteitä, voisi menestyä minullakin.

Luonnonkukkien seuraksi valitsin yhden istutetun kasvin, lumipalloheisin. Se on nimittäin tänä vuonna niin uskomattoman täynnä kukkia, että oksat katkeilevat kukkien painosta. Katkenneista oksista kukat pääsivät maljakkoon sisälle ja ulos sekä isän haudalle.

Eikä juttua voi tehdä ilman yhtään viittausta hyötykasveihin, joten mukaan pääsee vielä ruohosipuli, jonka sain ystävältä Iistä. Nyt voin sitä katsellessa muistella ystävääni, joka pilvenreunalta kenties näkee, miten hyvin se viihtyy äidin kasvimaan reunalla lipstikkapensaan vieressä.

”Voi tätä onnea!” — kasvihuone valmistui

”’Voi tätä onnea’, sanoi Nipsu”, huokaisi silloin noin parin vuoden ikäinen kummityttöni nojaten ulko-oveen haaveellinen katse silmissään lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Tämä lausahdus palasi mieleeni, kun istun omassa vastavalmistuneessa kasvihuoneessani.  Minusta tästä tuli aivan superhieno!  Eräs tuttava epäili, voiko itsetehdystä ja vanhoista ikkunoista kasatusta tulla hyvännäköistä, mutta sanoisin, että siitä vasta voikin. Sain tästä juuri sellaisen kuin halusin! Tässä on luonnetta ja persoonallisuutta, kenelläkään ei ole taatusti samanlaista ja se sopii paikalleen, kun on tehty mittatilaustyönä.

Maalaus on vielä vähän kesken, kattoon asennetaan vielä räystäspellit ja jotakin koukkuja tai hyllyjä ehkä voidaan lisätä tarpeen mukaan, siis hienosäätöä vain. Tulevaisuudessa, kun on sopivasti joutilasta aikaa, voidaan suunnitella sisään vesipistettä. Takorautainen pieni puutarhakalusto on etsinnässä, mutta ei ole vielä osunut kohdalle sopivaa.

Värien valinta oli oikeastaan vähän sattumaa, sillä vain ikkunanpuitteisiin ostin valkoista maalia. Minulla on ollut säilössä viime kesästä asti yksi kalkkimaalipurkki, jonka ajattelin käyttää yhden kaapin kunnostukseen,  mutta lennosta päätinkin ottaa sen käyttöön. Mitä siitä, vaikka se onkin oikeastaan tarkoitettu sisäkäyttöön, kestää sen, minkä kestää. Purkin mukaan värin pitäisi olla vaalean vihreä, mutta se näyttää jossakin valossa aivan siniseltä. Maalasin sillä ensin oven ja jatkoin sitten sisäparruihin. Minusta sävy on ihanan vanhahtavan raikas ja  tuo mieleen mummolan kaapin, jonka kunnostin viime kesänä. Maalia ei riittänyt korkeaan seinään eikä kattoparryihin, joten ne maalataan luultavasti valkoisiksi. Ulkopuoli maalataan samalla maalilla kuin tontin muutkin rakennukset, ihan vuokraisännänkin toiveen mukaan.

Lattian halusin tehdä tiilistä, koska niitä saimme samalta ystävältä kuin ikkunoitakin. Sitä paitsi tiilet keräävät päivällä lämpöä ja luovuttavat sitä yön aikana, joten niistä on myös hyötyä. Mitään kokemusta lattian latomisesta minulla ei ole entuudestaan, mutta lähdin toimeen ajatuksella, että yrittänyttä ei laiteta! Ladoin tiiliä kuin tekisin palapeliä. Pohjatyöt olisi voinut uhrata enemmän aikaa ja energiaa, että lattiasta olisi saanut tasaisemmin,  mutta kyllä tämä kelpaa minulle.

Kasvilavoihin ostimme lämpökäsiteltyä lautaa. Se on kestävää, myrkytöntä ja kaiken lisäksi kaunista. Lauta kuulemma harmaantuu ajan kanssa, mutta siitä ei liene haittaa. Lavan reunaan teetätin timpurillani vielä listan, jonka päällä voi pitää ruukkuja tai vaikka istua hoitamaan tai ihailemaan taimia.

Nyt olen siis istuttanut tomaatit, paprikat, ananaskirsikat, kesäkurpitsat ja malabarinpinaatit lavoihin, jotka on täytetty salaojasoralla, risu-lehti-hiili/tuhka-komposti-kanankakka-kerroksella ja luomumullalla. Isompien kasvien väleihin ja lavan reunalle istutin esikasvattamiani samettiruusuntaimia,  yrtti- ja lehtiselleriä, korianteria ja onnettoman pikkuruiset laventelin alut. Ostotaimista basilika on lavassa, mutta muut istutin hiekkapitoiseen multaan käyttämättömiksi jääneisiin parekelaatikoihin.

Nyt olen pitänyt kasvihuoneen lämmössä myös ulos tarkoitettuja ruukkukukkia, sillä ne ilmiselvästi kärsivät kylmästä.  Kasvihuoneessa ne ovat hieman virkistyneet ja niissä on jo melko isoja nuppuja.  Sisältä toin sitruunapuut, rahapuun ja kaktuksen myös tänne. Istun ja kuuntelen sateen ropinaa kirjoittaessani tätä.  Viileänä sadpäivänä täällä on sopiva sisälämpötila. On kuin olisi saanut toisen olohuoneen tai oman työhuoneen, kuin Virginia Wolfin naisen oman huoneen.

 

 

Harjakaisten aika

Nyt kasvihuoneprojektimme on edennyt jo niin pitkälle, että eilen vietettiin harjakaisia. Seinien ikkunat ovat paikoillaan ja kattolevyt tilattu. Yläosien kolmionmuotoiset ikkunat pitää vielä leikata ja asentaa paikoilleen sekä rakentaa ovi.  Vielä on puuhaa, mutta paljon on jo tehtykin. Rakennelma alkaa kuitenkin jo muistuttaa kasvihuonetta.

Aloitimme paikan valinnan pohtimisella ja päädyimme oikeastaan ainoaan mahdolliseen: kasvilavojen ja autokatoksen väliin. Koko oli seuraava miettimisen aihe. Asiaan vaikutti muun muassa se, tulisiko jäniksille talvella maistunut pensasmustikkaraukka huoneen sisä- vai ulkopuolelle. Valotolppa töröttää vieläkin kasvihuoneen keskellä, mutta siitä saa mukavasti kuulemma sähköt sisälle. Tolppa kyllä tulee siitä poistumaan.

Lopulta päädyttiin siihen, että kasvihuoneesta tulee lähes neliönmuotoinen ja pulpettikattoinen. Olen lueskellut Sonja Lumpeen kirjaa Kotipihan kasvihuone ja imenyt siitä vaikutteita ja vinkkejä. En halunnut itsellleni harjakattoista mallia, sillä Lummekin mainitsee sen haittapuolen, että harjakattoisessa mallissa korkeimpaan kohtaan sijoittuu yleensä käytävä eivätkä kasvit pääse hyödyntämään sitä. Minä sain toimia arkkitehtina ja mieheni kertoi, ovatko ideani mahdollisia toteuttaa. Halusin korkeimman seinän etelään päin, sillä sieltä tulee kaikkein eniten valoa.

Matalimmalle seinälle, talon ja varjon puolelle suunnittelen laittavani istutuspöydän ja ehkä jonkin hyllyn. Voisihan siihen yrittää mahduttaa itselleen jonkinlaisen istumispaikankin.  Halusin sille seinälle vähän korkeamman sokkelin, koska se olisi samalla näkösuojana ja varjostamassa nyt hieman paahteesta kärsinyttä rhodoa. Perustus rakennettiin metallipalkin päälle liimatusta perustusharkosta. Jos siis routa liikuttelee perustuksia, liikkuu koko metallikehikko. Kolmelle seinälle tuli yksi harkkokerros ja matalimmalle seinälle kaksi. Oviaukko tulee lavoille ja grillikatokseen päin.

Olisihan niitä tarjolla valmiitakin kasvihuoneita, jopa tämän mallisenkin näin messuilla, mutta eihän siinä ole ollenkaan samaa henkeä kuin itserakennetussa, tarkoittaa siis mieheni rakentamassa. Olen kyllä yrittänyt parhaani mukaan olla avustamassa projektissa. Ikkunoiden käsittely on ollut minun puuhaani lähes kokonaan. Ikkunat on saatu ystävältämme, joka oli ne pelastanut entisen yhteisen työpaikkamme rakennustyömaalta. Niistä tämä koko kasvihuonehullutus taisi saada alkunsa.

Poistin ikkunoista rispaantunutta maalipintaa puukolla niin paljon kuin sain irti ja hioin sen jälkeen hiirellä. Osittain sain hiottua ihan sileäksi, mutta osittain maalia jäi, eikä uuden maalauksen jälki ole aivan siloista. Mutta periaatteeni on tässä, että ei ole niin nuukaa, inte så nuga här på landet. Vanhoista ikkunoista saatiin kolme seinää ja ovet tehdään tuuletusikkunoista, vähän kuin parioviksi. Takaseinän korkeat ikkunat saatiin yhdeltä toiselta kaverilta. Näin toteutuu minulle niin mieluisa ajatus, että vanhat, jo kertaalleen poisheitetyt tavarat, saavat uuden elämän.

Eilen pesin osan ikkunoista ja katon pohja saatiin valmiiksi. Nyt odotellaan kattomateriaalin saapumista. Tänään käytiin ostamassa lattiaa varten peitekangasta. Kasvilavoja varten on jo odottamassa lämpökäsiteltyä puuta. Siisti pihasta tilasin suursäkit multaa ja sepeliä sekä lisäksi vähän hiekkaa ja muutaman säkin erikoismultia.

Tomaatit, kesäkurpitsat, paprikat, malabarinpinaatit ja ananaskirsikat odottavat malttamattomina uuteen kasvihuoneeseen pääsyä. Nyt ne ovat olleet totuttelemassa ulkoilmaan talon seinustalla harson alla, kun on ollut näin upea viikonloppu.

Joitakin taimia uskaliaasti istutin ruukkuihin ja maitotonkkaan. Keittiön terassin  edessä olevaan kukkalaatikkoon kylvin krassin ja kehäkukan siemeniä sekä istutin muutaman auringonkukan taimen. Kaikkia en uskalla vielä kyllä istutella ja osa pitää säästää siis myös kasvihuoneeseen. Viime vuonna rakennettu tomaattikaappi saa nyt vielä toimia vähän aikaa samettiruusujen jatkokasvatuspaikkana.

 

Kohta on kaappi täynnä kamaa

Sain kaapin valmiiksi ja olen tyytyväinen lopputulokseen. Sille löytyi arvoisensa paikka portaikon alta vanhan arkun vierestä. Siinä se nyt komeilee, tyhjyyttään kuistin,  vielä. En ole vielä raaskinut täyttää sitä romulla enkä ole päättänyt tarkkaan, mitä siellä säilyttäisin. Tulee vain mieleen sitaatti Upponallen runosta: ”Ihmiset tahtovat kaikenlaista, vieraita tavaroita vieraista maista. Kohta on kaappi täynnä kamaa, elämä on kuitenkin yhtä ja samaa.”

Viime kerran postaukseni jälkeen oli työstämistä vielä jäljellä. Maalipintaan laitoin kevyen vahauksen,  jotta pinta on hieman kiiltävä ja helpompi pitää puhtaana. Laatikoita piti sovittaa ja hioa, sillä ne olivat vääntyneet ja turvonneet kosteassa tilassa säilytyksen aikana. Lopuksi kiinnitettiin nupit paikoilleen. Onneksi minulla on apuri, joka tekee minulle vaikeampia hommia. Nyt laatikot liukuvat sulavasti taas.

Leikkuulautoja on käytetty ahkerasti ja niissä oli syvät veitsen jäljet. Hioin pinnan sileäksi koneella, mutta kaikkia jälkiä en halunnutkaan pois kokonaan. En aio käyttää leikkuulautoja alkuperäiseen tarkoitukseensa, joten sivelin niihin ohuen värin piristykseksi. Tarvittaessa niistä saa laskutilaa tai aputason.

Olen pähkäillyt, pitäisinkö kaapille kastajaiset.  Voisin kutsua 8 tai 10 vierasta ja laittaa laatikoihin ja kaappiin pikku yllätyksen jokaista vierasta varten. Vieraat voisivat ehdottaa, mitä kaapissa tulisi säilyttää. Tosin voi olla, että en malta sihen saakka odottaa ja pitää kaappia tyhjillään. Ehkäpä,  katsotaan, miten aika riittää. Pitkäkin loma lähestyy uhkaavasti loppuaan. Tämä oli kiva lomaprojekti. Nyt ei olekaan mitään uutta projektia tiedossa vielä.

Viilikaapista tulikin viileän turkoosi

Alun perin kaapista piti tulla vihreä niin kuin se on ollutkin aikoinaan, samansävyinen kuin aiemmin kunnostamani kaapit, sellainen jugendinvihreä. Toisin kuitenkin kävi vähän kuin sattuman oikusta. Kaappi oli aika kamalassa kunnossa, kun sain sen.

Kaappi on kotoisin äitini kotitalosta, mummolasta, Väänäseltä. Kaapissa säilytettiin kuiva-aineita, kuten jauhoja ja ryynejä. Pikkuruisissa ylälaatikossa taisi olla ompelutarvikkeita ja muuta pientä tarpeellista. Kun pappa eli, kaappi oli keittiössä. Minäkin muistan sen hyvin. Äitini mukaan kaappi oli ollut keittiössä niin kauan kuin hän muistaa, joten kaapilla on ikää varmaankin lähes 70 vuotta, ehkä enemmänkin. Mummu oli sen ehkä mukanaan tuonut.

Tädillä oli tapana tehdä viiliä kaapin päällä kipoissa. Pohjalle laitettiin  vähän viiliä siemeneksi ja päälle omien lehmien maitoa.  Sitten vain odotettiin, että maito muuttui viiliksi. Siihen tuli paksu kermainen nukkapinta, jota aina ihailin, vaikka en tykännyt viilistä muuten. Ukkosella viili ei onnistunut. Kukaan ei tiennyt miksi, mutta niin se vain oli.

Keittiöremontin ja täydellisen keittiön  uudistamisen jälkeen kaappi joutui siirtymään syrjään modernin sisustuksen tieltä ja päätyi varastoon. Sattumalta kaappi tuli puheeksi tätini miehen kanssa, ja hän lupasi sen minulle, kun olivat jo meinanneet polttaa sen. Onneksi eivät ehtineet!

Pääsin käsiksi kaapin kunnostamiseen juhannuksen jälkeen, kun sain edellisen projektin valmiiksi ja toimitettua perille äitini mökille. Aloitin tietenkin vanhan maalin poistamisella. Pinnassa oli myös paljon likaa ja homepilkkuja varastossa säilyttämisen jäljiltä. Skrapaaminen ja kuumailmapuhaltimen käyttö ei ole lempipuuhaani, mutta pilvisellä ja viileällä säällä sekin tuntui ihan kivalta. Hiominen on paljon hauskempaa. Siinä näkee, kuinka vanhan maalin ja likaisen pinnan alta paljastuu puhdas puu. Erityisesti mahongin hiomiseen tulee oikein himo.

Työn kruunasi yllätys, joka löytyi kaikkien maalipintojen alta. Yhden laatikon yläreunaan on kaiverrettu horjuvin kirjaimin ELMA, äitini nimi siis. Soitin äidille ja kerroin, mitä olin löytänyt. Häntä asia huvitti, mutta mitään sen enempää hän ei asiasta muistanut. Mietin, miten raaskin ylipäätään maalata kyseistä laatikkoa, kun siinä on sentään nimikirjoitus lähes 70 vuoden takaa. Tein sellaisen ratkaisun, että maalasin laatikon yläreunan ohennetulla maalilla vain kertaalleen siinä toivossa, että kirjoitus ehkä hieman kuultaa maalin alta.

Matkalla Ahvenanmaan saaristossa törmäsin Jurmossa kivaan  Gretan putiikkiin, josta ostin itselleni matkamuistoksi sabluunan, jolla päätin maalata kuvion oviin. Maaliksi ostin kuviota varten Vintage-merkkistä ranskanharmaata. Silloin vielä suunnittelin, että teen kaapista muuten vihreän.

Sitten ajatus alkoi kehittyä ja päätin, että haluan maalata koko kaapin tuolla kalkkimaalilla. Se on luontoystävällinen  ja hyvin tarttuva maali. Minua alkoi kiinnostaa kokeilla maalia enemmänkin ja siitä alkoi ankara googlaus, missä maalia myydään. Löysin jälleenmyyjän Mäntsälästä. Pinea sisustus  -niminen yrittäjä ilmoitti verkkosivuillaan  myyvänsä maalia muillekin. Verkkokaupan valikoimassa ei ollut yhtään vihreän sävyä. Pohdin muita vaihtoehtoja ja päädyin old turkoise -sävyyn.

Kaapista ei siis tulisikaan entisen näköistä vaan, se saisi aivan uuden ilmeen. Maalauksen edetessä päätin vielä tehdä ovista kaksiväriset niin, että peiliosasta tuleekin harmaa samoin kuin kaapin alahyllly. Jurmosta ostettu koristeväri muuttuikin pohjaväriksi, ja kuvion tein turkoosilla.

Uudet nupit ostin Memories Marin putiikista Tuusulan rantatieltä. Ostin myös tomaattikaapin nupit sieltä ja panin merkille paikan siinä mielessä, että sieltähän saan nuppeja, kun niitä taas tarvitsen. Vanhat nupit ovat kuluneet ja varmasti jo aikansa palvelleet.

Nyt projekti näyttää autotallissa tältä. Vielä pitää vahata pinta sekä kiinnittää ovet ja nupit. Vielä siis riittää hommia muutamalle päivälle. En taida päästä taaskaan tuntipalkoille, mutta tekemisen iloa ja vanhan säästämisen riemua kyllä saan.  Ehkäpä palaan vielä asiaan, kun saan lopulta valmiiksi.

Ei pääse tuntipalkoille

Tässä iltana muutamana puuhattiin taas mieheni kanssa pihamaalla kumpikin tahollamme. Minä hioin emännänkaappia ja siippani korjasi ruohonleikkuria. Molemmat kapistukset ovat menossa äitini mökkiä koristamaan ja juhannukseen mennessä pitäisi saada ne sellaiseen kuntoon, että ovat valmiina tai viimeistelyä vaille. Tulipahan vain mieleen, että montakohan iltaa ja työtuntia näidenkin kanssa on tullut vietettyä. Jonkin verran on pitänyt hankkia varaosia ja tarvikkeitakin. Ei tällä hommalla tuntipalkoille pääse eikä taida mitään säästääkään. Nykyään saa uusia huonekaluja melko halvallakin kaupasta, mutta kun eihän se ole ollenkaan sama asia!

Omin käsin kunnostetulla on aivan oma arvokkuutensa, jota ei voi mitata rahassa eikä työtunneissa. Kun työn saa lopulta valmiiksi ja sellaiseksi kuin itse haluaa, saa tuntea onnistumisen ylpeyttä ihan eri tavalla kuin kaupan hyllyltä hankitun tavaran kanssa. Uuteen ei liity historiaa eikä tarinaa. Tälläkin kaapilla on joku tarina jo ennen minua. En tosin tiedä siitä mitään muuta kuin, että kirpputorille se kaappi sitten lopulta päätyi, mutta aina jotain voi päätellä ja kuvitella loput. Maalikerroksia skrapatessa ja hioessa löytyy värien kirjo.

Tämä emännänkaappi on kai ollut alunperin vihertävä. Ainakin se vihreä sävy on kaikkein pohjimmaisena. Uusin maalaus oli valkoinen punaisin vetimin ja välillä vilahteli jotain keltaista, mutta sitä oli niin vähän, että epäilen, onko kaappi todella ollut sen värinen kokonaan joskus. Vihreä maali on tosi lujassa ja vaikuttaa hyvälaatuiselta  toisin kuin päällimmäinen valkoinen maali. Ennen kaikki oli siis parempaa, maalikin. Ainakin kaappi on koko puuta, toisin kuin nykyään, kun kaapit ovat ohutta levyä tai muuta heiveröistä materiaalia. Eivät taida kestää sataa vuotta niin kuin nämä entiset.

Vanhojen värien kartasta löysin omasta mielestäni hyvin lähellä alkuperäistä maalia olevan sävyn, jota olen itse alkanut kutsua jugendin vihreäksi. Värikartassa nimittäin mainittiin, että sävy on ollut tavallinen jugendin aikakaudella. Luultavasti nämä emännänkaapin tapaiset huonekalut ovat peräisin 1900-luvun alusta, joten ehkäpä sävy on ollut muotia myös maalaismaisissa huonekaluissa. Käytin sävyä jo aiemmin kunnostamassani piirongissa ja äidille korjaamassani keittiön pöytäkalustossa, joten nyt hankin samaa sävyä emännän kaappia varten.

Samaan syssyyn vauhtiin päästyäni hioin ja pohjamaalasin myös puutarhakalustoni. Se on kulkenut mukanani jo parikymmentä vuotta ja maalattukin jo kertaalleen uudestaan. Alun perin se oli sininen, siniseltä kaudeltani, ja sitten maalattu uudestaan siniseksi. Nyt päätin muuttaa väriä radikaalisti ja hypätä suoraan keltaiselle kaudelleni ja maalata sen keltamullankeltaista muistuttavalla sävyllä sointumaan nykyiseen keltaiseen taloomme. Saa nähdä, millainen siitä tulee ja onnistuiko värivalintani. Jatkoa seuraa..

Kaapit ja niiden paikat

Ensimmäinen kunnostamani lipasto löytyi Fidan kirpparilta. Ihastuin siihen ensi silmäyksellä. Minulla ei ollut sillä hetkellä mitään kunnostusprojektia meneillään ja ajattelin, että siinäpä juuri sopiva. Mitään tietoa lipaston historiasta en saanut. Iäksi arveltiin kirpparilla, että voisi olla jostain ennen sotia. Joka tapauksessa se on kokopuuta, kuten vanhat huonekalut useimmiten. Se oli maalattu valkoiseksi ja kaikki helatkin olivat ehjät ja tallella. Päätin hioa ja maalata sen uudestaan.

Vanhoista huonekaluista löytyy usein monta maalikerrosta, kun alkaa poistaa vanhaa maalia. Monesti olen löytänyt samankaltaista vihreän sävyä, joka lienee ollut muodissa jollain aikakaudella. Etsiskelin maalikaupasta lipastoon sopivaa väriä ja perinnevärikartasta löysin sävyn, jonka nimi on jugendinvihreä. Värikartassa sanotaan, että se on ollut yleinen sävy huonekaluissa etenkin 1920-luvulla. Ihastuin siihen heti, koska jugend on aina vaikuttanut minuun syvästi ja on ehdottomasti suosikkityylikauteni.

Silloisessa asunnossamme ei ollut edes kovin edustavaa paikkaa lipastolle, mutta nyt se on löytänyt arvoisensa kodin ja paikan. Heti kun muutimme, näin sieluni silmin, kuinka se sopii ympäristöönsä.

Toisen projektini löysin myös kirpparilta. Se on keittön kaappi. Päätin kunnostaa sen äidille syntymäpäivälahjaksi. Mökiltä sille löytyisi juuri sopiva paikka. Kun kerroin projektista äidille, hän vaikutti kovasti kiinnostuneelta. Muistelin, että sellainen olisi ollut äidin kotitalossakin keitiössä, mutta ei se aivan samanlainen sitten oĺlutkaan. Ehkä olen nähnyt samanlaisen kaapin lapsuudessani jossain muualla, kun se vaikutti niin tutulta ja toi mieleen lapsuuden maalaiskylässä.

 

Kunnostusprojekti on ollut nyt vähän jäissä tilan puutteen ja muiden projektien takia. Odottelen kevätsäitä, että voisin jatkaa hiomista ulkotiloissa.

Nyt kaappi on osittain hiottu, mutta vielä vähän kesken. Kaappi oli maalattu punavalkoiseksi jossain vaiheessa, ja minusta se oli sellaisena hieman mauton, mutta uskon, että saan siitä vielä varsin tyylikkään. Samaa vihreän sävyä löytyy maalikerrosten alta myös tästäkin kaapista. Luultavasti maalaan sen samalla jugendinvihreällä kuin lipastonkin. Sitä paitsi silloin se sopii hyvin jo aiemin kunnostettuihin kalusteisiin mökillä.

 

Tähän kaappiin palaan vielä. Monta muistoa mummolasta tulee mieleen.

Viimeisin löytöni on äidin syntymäkodin eli Väänäsen vanha keittiön kaappi. Se tuli puheeksi, kun kerroin edellä kuvatusta kaappiprojektista tädin miehelle. Minä olin ajatellutkin sitä kaappia ja miettinyt, mihin se on mahtanut joutua remontin ja keittiön täydellisen uudistuksen tieltä. Siellä se kuulemma oli vanhassa maitohuoneessa. Ampiaspesäkin oli kuulemma ollut viime kesänä kaapin päällä ja se oli melkein joutunut jo nuotioon koko kaappi. Onneksi tuli puheeksi ja pääsin sanomaan, että minä kyllä otan sen kunnostettavaksi, jos se uhkaa roviolle joutua. Katsotaan nyt, milloin ehdin sen kimppuun. Vielä se siitä kaunistuu ja löytää uuden elämän jossakin sopivassa paikassa.