Surun ja ilon kukat

Kukilla on merkittävä osa eri elämänvaiheissa. Kukilla onnitellaan, juhlistetaan tilaisuutta tai ilmaistaan surua ja myötätuntoa. Puutarha ja kukat tuovat iloa, mutta niistä voi saada myös lohtua. Viimeksi jouduin pohtimaan kukkien kieltä valitessani kukkia ystäväni viimeiseen tervehdykseen.

Ennen hautajaisissa lähiomaiset laittoivat seppeleitä,  jotka saattoivat olla melko suuriakin, varsinkin romaneilla. Nykyään seppeleitä näkee harvoin tai ne ovat erityyppisiä kuin ennen. Jonkin verran on alettu käyttää esimerkiksi pieniä ympyrän tai sydämen muotoisia kukkalaitteita. Tällainen sydämen muotoinen valkoista ruusuista aseteltu seppele laskettiin myös ystäväni haudalle. Se olikin hyvin kaunis ja ilmaisi hienosti kiintymystä ja rakkautta vainajaa kohtaan. Lisäksi haudalle lasketaan kimppuja ja yksittäisiä kukkia.

Henkilökohtaisen suhteen kuvaaminen onkin nykyään kukkalaitteen tärkein valintaperuste. Monet kukkaliikkeiden ja hautaustoimistojen sivut korostavat, että nykyään ei ole mitään erityisiä hautajaiskukkia eikä erityisiä värejä, joita tulisi suosia tai välttää muistokukissa, vaan tärkeintä on se, että kukat ovat antajansa näköiset ja hänen mielestään vainajan luonnetta tai suhdetta vainajaan kuvaavat.

Kirkkaita värejäkään ei tarvitse karttaa erityisesti, vaikka ylivoimaisesti suosituin väri on valkoisen yhdistelmä sinisen tai punaisen kanssa. En muista nähneeni keltaisia kukkia hautajaisissa, vaikka mikseivät nekin voisi sopia johonkin tilanteeseen.

Itse olen joskus miettinyt punaisten kukkien valitsemista. Jossakin tilanteessa ne eivät tunnu sopivilta ollenkaan, vaan ikään kuin hyppäävät silmille, mutta esimerkiksi valitessani kukkia isän hautajaisiin punainen ruusu tuntui heti oikealta. Seuraksi sille valitsin kallan,  joka on varmasti yksi perinteisimmistä hautajaisissa ja suruvalitteluissa käytetyistä kukista valkoisen liljan lisäksi. Näistä ainakin toista näkee lähes kaikissa hautajaisissa. Nytkin moni oli valinnut liljan valkoiseksi kukaksi. Se onkin näyttävä ja juhlava.

 

Monissa laitteissa oli valkoista ruusua tai markettaa, ehkä siksi, että on kesä ja vainaja oli keski-ikäinen nainen. Osa laitteista oli täysin valkoisia tai niissä oli jotain hempeää vaaleanpunaisen vivahdusta. Osa oli selkeän sinivalkoisia.

Muutama punavalkoinen laite oli myös joukossa. Yhdessä punavalkoisessa laitteessa oli tummanpunaista ruusua ja perhosorkideaa, se oli oikein kaunis ja tyylikäs yhdistelmä. Oma laitteeni kuului näihin punavalkoisiin.  Siinä oli pääkukkana valkoinen isokukkainen pioni ja seurana tummanpunaista inkaliljaa, jossa on kauniisti myös muita sävyjä viiruina kukassa.  Lisäksi oli laitettu väliin vihreää, mutta harsokukkaa en halunnut siihen. Pioni tuntui kesäisen ajankohtaiselta.  Siinä oli runsautta ja pehmeyttä. Sen vastapainoksi halusin jotain voimakkaampaa, en mitään hempeää, mutta ehkä jotenkin kevyttä. Inkaliljaa alkoi puhutella minua kaapista.

Joissakin laitteissa oli käytetty myös valkoista neilikkaa, joka on yksi tavallisimmista kukkalaitteissa käytetyistä kukista. Se voi johtua myös neilikan kestävyydestä. Kukka kestää jopa kylmääkin melko hyvin. Heikkous kukassa on sen varsi, joka napsahtaa poikki melko helposti. Ainakin ennen joissakin liikkeissä punottiin rautalanka tukemaan kukan vartta, että se kestäisi kuljetusta paremmin. Nykyään tästä kukkien raudoittamisesta on pyritty luopumaan ja muutenkin ainakin osa kukkaliikkeistä pyrkii täysin maatuviin laitteisiin, mikä onkin järkevää.

Nyt viimeiset kukkatervehdyksemme koristavat ystäväni hautakumpua ja toivottavasti lohduttavat niitä läheisiä ja omaisia, jotka käyvät haudalla vielä hyvästiä jättämässä.

Tukkakivet kaivon vartijoiksi

Meidän juhannusyömme kuluivat mehiläismökissä.  Sillä nimellä kutsutaan yhtä yöpymismökkiä äidin kesämökin pihapiirissä. Nimensä se on saanut siitä, että se on alun perin rakennettu mehiläisten hoitoon tarvittavien välineiden säilyttämiseen. Edelleen siellä säilytetään niitä verhon takana, ja toinen puoli mökkiä toimii vierasmajana. Siellä tuoksuu ihanasti hunajalle ja mehiläisvahalle.

Juhannusviikonlopun puuhiamme olivat muun muassa saunarannan uimapaikan ruoppaus ja siivous. Kivet harjataan liukkaasta limasta puhtaaksi ja pohjalta siirrellään kiviä padoksi,  jotta vettä olisi pikkuisen enemmän uimamontussa.

Siskontytöt innostuivat kaivelemaan pohjasta kiviä enemmänkin ja löysivät erikoisia tapauksia. Kivien pinnassa kasvaa jotain sammalen tapaista mustaa pitkää haituvaa. Kivet nimettiin oitis tukkakiviksi. Toisilla tukkaa oli enemmän ja yhdellä tukka oli aivan harventunut jo. Yhden tukassa oli vihreää seassa. Se on kuin peikkoperhe. Kiviin maalattiin silmät ja ja ne ylennettiin kaivon vartijoiksi.

Kaivoa sietääkin vartioida,  sillä siellä asuu Näkki.  Näkki-jutut piti herättää eloon seurueen pienintä varten, sillä kaivon kansi on liian houkutteleva paikka ja sen verran vahaa tekoa, ettei välttämättä aivan turvallinen. Jutun kertomisessa oli se ongelma, että Näkki herätti niin paljon mielenkiintoa, että sitä olisi pitänyt lähteä katsomaan, että saataisiin tietää, miltä se näyttää. Lisäksi kiinnostavaa oli,  tuleeko Näkki koskaan pois kaivosta  ja miten se on sinne joutunut. Nyt tukkakiviperhe vartioi kaivon kannella, että Näkki ei pääse pois kaivosta.

Päätin siirtää muitakin juhannusperinteitä tuleville sukupolville ja haetutin oven pieliin juhannuskoivut ja tein alaoksista vastat. Nuorin siskonikaan ei muistanut, että meillä olisi ennen ollut juhannuskoivuja,  mutta kyllä meillä ennen ruukasi olla. Viime vuosina isä ei enää jaksanut niin paljon puuhailla ja ehkä perinne on vähän hiipunutkin. Vastat kyllä piti olla niin kauan kuin isä eli. Lapsille tehtiin aina pikkuvasta. Niin tein nytkin, lienevätkö käyttäneet, siitä en ole varma.

Isän haudalle käytiin viemässä juhannuskukkia, puna-ailakkia ja lumipalloheisin oksia. Perinteisestä juhannuksen kukkaloistosta on nautittu. Pohjoisen kukinta on ehkä aavistuksen etelää jäljessä. Ulpukatkaan eivät olleet vielä täydessä kukassa vaan suurin osa vasta nupulla. Lumoissa ei ole vielä kukkia myöskään.

Jännitettävää riittää

Vaikka kasvu hyöty- ja hupipuutarhassa on päässyt jo hyvään vauhtiin, jännitettävää riittää silti vielä. Hyötyputarhan sadosta olen jo päässyt jopa nauttimaankin. Omat salaatit ja retiisit maistuivat oikein hyviltä. Nyt kukkii kesäkurpitsa ja tomaatti. Jännitettävä osuus on se, kuinka moni taimista olikaan keltaista kesäkurpitsaa ja moniko vihreää. Ovatko kaikki kukat vain ukkokukkia, eivätkö ala tehdä kurpitsoita jo? Ovatko pölyttäjät liikkeellä vai sattuivatko omaan lavaan ne taimet, jotka olivat niitä F1-lajikkeita eli itsepölyttäjiä. Kylvövaiheessa muka luulin, että muistaisin, mitkä taimista olivat mitäkin, mutta aikani kun kääntelin laatikoita ja vaihtelin taimien paikkaa, kaikki olivat suloisesti sekaisin. Jonkinlainen merkkaussysteemi olisi hyvä kehittää ensi vuodeksi, mutta ei sitä enää sitten keväällä muista kuitenkaan.

Tomaattikaappi näyttää toimivan ainakin tomaattien osalta. Raakileita näkyy ja kukkia. Milloin kypsyvät ensimmäiset ja miltä maistuvat omat tomaatit? Tomaattien takana kaikilta ötököiltä piilossa kasvavat ruusukaalit. Ne eivät ole kovin suuria vielä, mutta jonkinlaista edistystä on nähtävissä. Jääköhän niille sittenkään riittävästi tilaa kasvaa? Aika näyttää.

Kääpiösamettiruusut ovat alkaneet tuuheutua ja muuttua pensasmaisemmiksi ainakin osassa paikoista. Niiden kehittymistä ja kukkimista odotan myös innokkaana. En nimittäin ole ennen kasvattanutkaan niitä. Aiempina vuosina minulla on ollut vain ryhmäsamettikukkaa. Niitäkin on tulossa ja ovat paikoillaan, aivan valmiina, melkein hep! Ihan pikkuruisia nuppuja on näkyvissä jo. Kukkivatkohan ne kun palaamme juhannuksen vietosta.

Osa jännitysosastosta on niin pitkällistä, että jännitettävää riittää ensi kesään saakka. Kaunopunahatun taimia on nyt istutettu vähän eri paikkoihin. Niiden pitäisi kukkia vasta ensi kesänä. Miltähän mahtavat tänä kesänä näyttää ja ennen kaikkea: talvehtivatko ja kukkivatko sitten ensi kesänä? Viime kesän kaksivuotisista siemenistä muutama lemmikki yllätti minut iloisesti tänä keväänä. Päivänkakkaroita en ole vielä ainakaan löytänyt enkä neilikkaakaan. Ehkä maa on sittenkin liian kuiva eivätkä siemenet itäneet.

Pikkutalviokummulle istutimme viime syksynä luumupuun, jonka taimen kaivoimme tyhjältä naapuritontilta. Jossain vaiheessa kesää älysimme nimittäin käydä tutkimassa puita ja saimme sieltä monta kertaa suut makeiksi. Ihania luumuja! Iloksemme siihen taimeen on tullut muutama vihreä lehti eli on se ainakin jotenkuten hengissä. Sen suhteen en jännitä muuta kuin, että säilyisi nyt vain hengissä. Sen  juurelle kylvin pellavankukkaa ja taisinpa heitellä pussin pohjat samettikukan siemeniä ja linnunsiemenistä on alkanut kasvaa pikkuisia taimia. Miltä mahtaakaan näyttää luumupuun juuri loppukesästä?

Ei pääse tuntipalkoille

Tässä iltana muutamana puuhattiin taas mieheni kanssa pihamaalla kumpikin tahollamme. Minä hioin emännänkaappia ja siippani korjasi ruohonleikkuria. Molemmat kapistukset ovat menossa äitini mökkiä koristamaan ja juhannukseen mennessä pitäisi saada ne sellaiseen kuntoon, että ovat valmiina tai viimeistelyä vaille. Tulipahan vain mieleen, että montakohan iltaa ja työtuntia näidenkin kanssa on tullut vietettyä. Jonkin verran on pitänyt hankkia varaosia ja tarvikkeitakin. Ei tällä hommalla tuntipalkoille pääse eikä taida mitään säästääkään. Nykyään saa uusia huonekaluja melko halvallakin kaupasta, mutta kun eihän se ole ollenkaan sama asia!

Omin käsin kunnostetulla on aivan oma arvokkuutensa, jota ei voi mitata rahassa eikä työtunneissa. Kun työn saa lopulta valmiiksi ja sellaiseksi kuin itse haluaa, saa tuntea onnistumisen ylpeyttä ihan eri tavalla kuin kaupan hyllyltä hankitun tavaran kanssa. Uuteen ei liity historiaa eikä tarinaa. Tälläkin kaapilla on joku tarina jo ennen minua. En tosin tiedä siitä mitään muuta kuin, että kirpputorille se kaappi sitten lopulta päätyi, mutta aina jotain voi päätellä ja kuvitella loput. Maalikerroksia skrapatessa ja hioessa löytyy värien kirjo.

Tämä emännänkaappi on kai ollut alunperin vihertävä. Ainakin se vihreä sävy on kaikkein pohjimmaisena. Uusin maalaus oli valkoinen punaisin vetimin ja välillä vilahteli jotain keltaista, mutta sitä oli niin vähän, että epäilen, onko kaappi todella ollut sen värinen kokonaan joskus. Vihreä maali on tosi lujassa ja vaikuttaa hyvälaatuiselta  toisin kuin päällimmäinen valkoinen maali. Ennen kaikki oli siis parempaa, maalikin. Ainakin kaappi on koko puuta, toisin kuin nykyään, kun kaapit ovat ohutta levyä tai muuta heiveröistä materiaalia. Eivät taida kestää sataa vuotta niin kuin nämä entiset.

Vanhojen värien kartasta löysin omasta mielestäni hyvin lähellä alkuperäistä maalia olevan sävyn, jota olen itse alkanut kutsua jugendin vihreäksi. Värikartassa nimittäin mainittiin, että sävy on ollut tavallinen jugendin aikakaudella. Luultavasti nämä emännänkaapin tapaiset huonekalut ovat peräisin 1900-luvun alusta, joten ehkäpä sävy on ollut muotia myös maalaismaisissa huonekaluissa. Käytin sävyä jo aiemmin kunnostamassani piirongissa ja äidille korjaamassani keittiön pöytäkalustossa, joten nyt hankin samaa sävyä emännän kaappia varten.

Samaan syssyyn vauhtiin päästyäni hioin ja pohjamaalasin myös puutarhakalustoni. Se on kulkenut mukanani jo parikymmentä vuotta ja maalattukin jo kertaalleen uudestaan. Alun perin se oli sininen, siniseltä kaudeltani, ja sitten maalattu uudestaan siniseksi. Nyt päätin muuttaa väriä radikaalisti ja hypätä suoraan keltaiselle kaudelleni ja maalata sen keltamullankeltaista muistuttavalla sävyllä sointumaan nykyiseen keltaiseen taloomme. Saa nähdä, millainen siitä tulee ja onnistuiko värivalintani. Jatkoa seuraa..

Jokaisesta kukasta iloinen

Joskus toisten puutarhablogeja lukiessa tai lehtien puutarhakuvia katsellessa iskee kateus: ”Noin hienot kukkapenkit,  rehevät kasvimaat, kukoistavat hedelmätarhat muilla, ja mitä minulla!” Sitten muistan taas arvostaa omaa työtäni ja tyyliäni ja muistan,  että ehkä toiset ovat hoitaneet puutarhaansa vuosikaudet, ehkä kymmeniä vuosia, ja minä olen vasta toisen kesän alussa tässä puutarhassa.

En voi ylpeillä koko kesän kukkivilla perennapenkeillä tai kukkia pursuavilla ruusupensailla. Minä käyskentelen pienessä pihapiirissä ja etsin jokaisen kukan erikseen ja olen iloinen jokaisesta löydöstä ja kaunokaisesta. Erityisen iloinen olen monivuotisista tuttavuuksista,  jotka putkahtavat esiin kuin itsestään. Joku on voinut runsastua ja tekee enemmän versoja ja kukkia kuin viime keväänä ja kesänä, mutta joku toinen vaikuttaa väsähtäneeltä tai ehkä se vain kerää voimia kukoistaakseen entistä enemmän ensi vuonna.

Joskus joku yllättää. Minut yllätti viime vuonna särkynytsydän. En muistanut edes istuttaneeni sitä betoniruukkuun, kun se yhtäkkiä alkoi kasvaa hurjaa vauhtia ja kukkikin jopa. Tänä vuonna se on ollut elinvoimainen heti alkukesästä asti ja jaksaa vieläkin kukkia, ainakin jonkin aikaa.

Iirikset, vai ovatko ne sittenkin  jotain siperianliljoja, ovat kukkineet tänä vuonna runsaammin kuin viime kesänä. Ehkä sitten tykkäsivät lannoittamisesta. Päivänliljat eivät ole lannoittamisesta innostuneet näköjään sen enempää, mutta kukkivat kuitenkin.

Viime kesänä toin Oulujoen puutarhasta pihaani ristinummiruusun. Kuulin siitä avoimet puutarhat -tapahtumassa ja päätin, että kyllä Ristinummella pitää nimikkoruusu olla. Ruusu on talvehtinut hyvin ja kasvanut siitä, kun sen istutin. Nyt odotin tietenkin innokkaana kukkimista ja sainkin palkinnoksi yhden oikein kauniin kukan. Kirvat olivat sittenkin ehtineet näännyttää muut nupunalut. Miksi juuri tässä ruusussa olikin niin runsaasti kirvoja? Kaipa jalostettu ruusu maistuu paremmalta kuin maatiaislajikkeet kirvoistakin.

Vanhat juhannusruusupensaat tekevät myös kukkia harvakseltaan. Pensaita on pihassa siellä täällä pieniä tupsuja. Olen niitä vaalinut ja lannoittanut, että kasvaisivat ja kukkisivat. Yhdessä pensaassa  on muutama kukka parhaillaan ja toisessa kukat ovat vielä nupulla. Yhdestä nurkasta vuohenputkien seasta raivasin esiin punalehtisen ruusun. Samanlainen kasvaa pensasaidan joukossa. Pieniä vaaleanpunaisia nuppuja näkyy siellä täällä niissäkin pensaissa.

Pihassani pitääkin kulkea hitaasti ja ihastella jokaista kukkaa erikseen. Sillä tavalla se on parhaimmillaan. 

Omavaraisuutta kohti kovaa vauhtia

Tämä kasvukausi on alkanut todella vauhdikkaasti. Viime vuonna tähän aikaan en muista keränneeni mitään ruokapöytään omasta maasta näin aikaisin. Nyt on toisin! Salaatit kasvavat silmissä, toisin kuin viime vuonna, kun en koko kesänä saanut satoa juuri ollenkaan. Nyt kylvin kahdenlaista salaattia ja molemmat lajikkeet näyttävät hyvinvoivilta. Rukola on oikein riehaantunut ja aromi on tosi voimakas. Lisäksi laitoin toimesta viininsuolaheinää ja se näyttää myös kasvavan hyvin. Yhden kaupan salaattiruukun jämät myös tökkäisin laivaan ja siellähän se niin tyytyväisenä ja terhakkaana tekee uutta lehteä. Salaatin suhteen olen siis jo nyt omavarainen ja olenpa jopa muillekin jo antimia jakanut, kun tuntuu, ettei itse ehdi syödä kaikkea mitenkään.

Eilen valmistin ihanan salaatin oman maan antimista. Salaatti olisi toiminut italialaisen insalata verden tavoin sinälläänkin, koska siinä oli niin monenlaista salaattilajia ja viininsuolaheinää ja lollo Rosso toivat väriäkin mukavasti. Yrttiselleristä laitoin siihen vielä pikkuisen säväyksen. Lisäsin kuitenkin kaapista löytynyttä tomaattia ja kurkkua joukkoon.

Toivoa on, että tomaattiakin saa tänä kesänä omasta takaa, koska nyt jo tomaateista on kukkia ja taimet näyttävät viihtyvän hyvin uudessa tomaatteja varten rakennetussa kaapissaan.

Kesäkurpitsat ovat toisessa lavassa ja niissäkin on jo kukanalkuja näkyvissä. Viime kesänä tomaatit ja kesäkurpitsat olivat minulla samassa lavassa ja tänä keväänä luinkin jostain, että ne eivät olekaan hyviä naapurikasveja. Nyt ainakin tomaatit menestyvät paremmin, mutta varmasti myös säillä on oma osuutensa tässä. Viime kesän kylmyydestä eivät tainneet muutkaan saada kovin hyvin satoa. Uutena kokeilen tänä vuonna paprikaa. Vielä taimet ovat melko pieniä ja voi olla, että jäävät liikaa voimakkaiden tomaattien varjoon, mutta kesä on vielä alussa ja nyt on vielä aikaa jännittää, miten ne siitä kehittyvät.

Laitoin kanat vartioimaan tomaattikaappia. Lisäksi oven edessä on tuoksupelargonia ja yrttejä. Toivon, että ne hillitsevät tuholaisten kiinnostusta. Kaapissa on nimittäin takaseinällä myös ruusukaalin taimia, joiden luulen kiinnostavan myös kaikenkaisia ötököitä. Jokaiseen pikkuväliin istutuitin samettiruusuntaimia myös tuholaisia torjumaan. Sano sitä kaapiksi, kun ei se minusta oikein kasvihuonekaasujen ole, kun minun mielestäni huone on sellainen, johon pääsee sisälle itsekin.