Kotiseudullani Kiiminkijoen varressa syksy on jo pidemmällä kuin etelässä. Päävärisävy on tummanruskea ja harmaaseentaittuva. Keltaiset ja punaiset sävyt ovat jo kadonneet lähes kokonaan, niitä täytyy etsimällä etsiä. Taivas on harmaa, maa märkä, kastepisarat kiiltelevät kasvien kuolleilla tai henkihieverissä olevilla lehdillä. Ukonputki on muuttunut talventörröttäjäksi ja odottaa, että kuura kaunistaisi sen uuteen asuunsa.
Äidin mökillä etsin kuvattavaa, poikkeamaa yleisilmeestä, tunnelman ilmentäjää. Luulin, että kasvimaalle oli jäänyt pikkuporkkanoita, kun näin siellä jotain oranssia. Mutta eivät ne olleet porkkanoita. Unikot olivat nyykähtäneet maahan, kukkien kirkas väri ei ollut vielä kadonnut, vaikka pakkanen oli lannistanut varret.
Joku sinnikäs metsäkurjenpolvi ei luovuta vaan aloittaa uuden kukkimisen, ei tyydy odottamaan vaan on päättänyt kukkia niin kauan kuin on hengissä. Persilja kasvimaalla ei näytä kärsineen kylmästä, vaan on edelleen vihreän elinvoimainen. Mansikanlehdissä viipyy vielä punaista ruskaa.
Kuolemankuukausi näyttää kyntensä täällä Pohjanmaalla. Kotona oli vielä kirkkaampaa, kesäkukat sinnittelevät vielä hengissä joten kuten, puissa on lehtiä, siellä täällä näkyy ruskan värejä. Täällä ei enää. Syksy ja talven odotus on pitempi, kohta kuolema tulee. Tämän takia en muuta takaisin.
satumaista juttua 